Se tunne, kun pukee suojavarusteita tietämättä, suojaavatko ne riittävästi, ei unohdu koskaan. Edelleen tulee töissä pelko erilaisten tarttuvien sairauksien tuomisesta kotiin.

Suomessa otettiin valmiuslaki käyttöön 17.3.2020. Siitä tulee siis viisi vuotta korona-sulun alkamisesta. Sulku oli ennakoitavissa, kun seurasi uutisia maailmalta. Ja silti se tuli yllättäen ja arvaamatta. Tuo aika on jättänyt meihin kaikkiin jälkensä ja meihin kaikkiin se on vaikuttanut myös ajan jälkeen.
Terveydenhuollon ammattilaisena jouduin töihin muiden jäätyä eristyksiin. Kotona lapset jäivät kotiin koulun ja päiväkoulun sijaan. Vastuu päivittäisestä organisoinnista oli perheen toisella aikuisella. Puoliso joutui etätöihin ja kaikki työmatkat peruttiin. Myös sillä oli vaikutusta perheen arkeen.

Päiväkodit ja koulut menivät kiinni. Lapset eivät saaneet halata ystäviään tavatessaan. Mökille ei ollut oikea aika mennä. Kaupungissa piti kulkea maski naamalla niin, ettei kohtaamisia muiden kanssa tapahtunut. Kaikki tapahtumat peruttiin ja ravintolat suljettiin. Kun kaupungeista tuli suljettuja, oli lopulta helpompi lähteä mökille. Koronan aikaan opimme tilaamaan kaupasta ostokset valmiiksi pakattuna laatikoihin, jotka vain haimme kaupan takaovelta. Metsässä lapsilla oli tilaa leikkiä ja hengittää ilman pelkoa muiden kohtaamisesta. Muu perhe lähti mökille pidemmäksi aikaa, kun itse jäin kaupunkiin töihin. Pysyvätkö perheen vanhukset turvassa? Miten he pääsevät takaisin kotiin, jos sairastuvat mökillä ollessaan?

Töissä sairaanhoitajana pelkäsin enemmän kuin koskaan ennen ja jälkeen tuon kevään. Vapaapäiviä ja lomia peruttiin, jotta pystyttiin turvaamaan riittävä hoitohenkilökunnan resurssi töissä, vaikka osa olisikin joutunut karanteeniin tartunnan tai epäilyn vuoksi. Tiedot vastassa olevasta taudista olivat hyvin vajaat ja ohjeet muuttuivat pahimmillaan lähes päivittäin. Ainoa varma tieto oli uutiskuvat maailmalta, kun ruumiita makasi pitkin kaupunkien katuja. Samaan aikaan huoltovarmuus petti tai meinasi pettää riittävien suojavarusteiden saamisen osalta. Se tunne, kun pukee suojavarusteita tietämättä, suojaavatko ne todella riittävästi, ei unohdu koskaan. Pystynkö suojautumaan itse tartunnalta? Onko olemassa riski, että lapset kotona joutuvat vaaraan? Huoli ja pelko oli todella suuri. Suomessa käyttöön otettu valmiuslaki pakotti ensimmäistä kertaa sodan jälkeen terveydenhuollon henkilökunnan töihin pakkotyölailla poikkeusoloissa. Meillä ei ollut vaihtoehtona siirtyä etätöihin tai olla kohtaamatta koronaa. Pekka Haavisto kertoi eräässä keskustelussa, että ulkoministerinä haastavinta oli tehdä päätöksiä usein vain uutiskuvien pohjalta. Kysyin häneltä silloin, että kävikö kertaakaan mielessä, millaista oli terveydenhuollossa pukea suojavarusteita niiden samat uutiskuvien välkkyessä silmissä. Eipä ollut käynyt siinä kaaoksessa.

Tuon kevään unohtumattomin hetki oli Uudenmaan rajan sulkeutuminen. Onnistuin saamaan vapaapäivän perjantaiksi ja lähtemään mökille bussilla torstaina. Seuraavana yönä raja suljettiin. Olin perheen kanssa mökillä Uudenmaan ulkopuolella. Myös itse nautin vapaudesta mökillä ulkoillessa ilman pelko tartunnoista. Sunnuntaina lähdin takaisin kotiin bussilla perheen vielä jäädessä mökille. Bussikuski muistutti kyytiin noustessa, että rajan yli ei pääse ilman lupaa. Vakuutin ylityksen onnistuvan. Klumps! Rajalla poliisi nousi bussiin ja kuulutti kaikille, että kaikkien henkilöllisyystodistus katsotaan ja pitää olla selitys, minne on menossa ja miksi. Käytävän toisella puolella oleva nainen kertoi, että oli ollut lapsensa luona hoitamassa lapsenlapsia ja nyt hän oli matkalla kotiin. Itse näytin henkilöllisyystodistuksen sijaan työpaikan henkilökorttia. Poliisi toivotti tsemppiä töihin ja keskustelu oli siinä. Pääsin siis rajan yli helposti ja nopeasti. Pieni epäilys tuli, että pääsisinkö takaisin, jos perhe tarvitsisi minua mökillä. Tätä ei onneksi tarvinnut murehtia. En palannut enää mökille ennen kuin keväämmällä rajan taas avauduttua ja perhekin tuli melko pian perässä kaupunkiin.

Jäljet korona-keväästä näkyy perheessäni edelleen. Esikoiseni oli koulussa ensimmäisellä luokalla. Tämän vuosiluokan luku- ja kirjoistustaidossa on oppimisvajetta vielä viisi vuotta myöhemminkin. Tyttäreni oppi myös tämän yhden kevään aikana, että ystävien halaaminen voi olla vaarallista. Edelleen itselleni tulee töissä pelko erilaisten tarttuvien sairauksien tuomisesta kotiin, vaikka taudit olisivatkin tavallisia flunssia tai vatsatauteja. Joka kerta suojavarusteita pukiessa muistuu tuo yksi kevät mieleen. Ja todellakin sairaaloissa edelleen hengitystieoireiset potilaat eristetään omiin huoneisiinsa. Lapset ja nuoret tulevat kantamaan tämän kevään taakkaa läpi elämänsä mukanaan. Ihan samoin kuin itse kannan mukanani 1990-luvun lama-ajan vuosia. Oliko lopulta vanhusten pelastaminen koronan aikaan niin tärkeää, että lapset piti eristää muista, isommat jopa pitkiksi ajoiksi? Tämän päätöksen taustalla oli yritys turvata terveydenhuollon kantokyky. Korona-keväänä tehtiin paljon huonoja päätöksiä. Niitä tehtiin kuitenkin parhaiden käytössä olevien tietojen pohjalta. Toivottavasti näistä ajoista pystytään ottamaan opiksi tuleviin aikoihin. Ennen kaikkea toivon, että nuorten hyvinvointiin voidaan tulevina vuosina kiinnittää erityistä huomiota ja korjata korona-vuoden erehdyksiä.